ISMO KAJANDER

flâner

FLANEERAUSTA

Olisi peräti ihmeellistä, ellei Pariisi ilmenisi töissäni.

Jo vuosia ennen ensimmäistä käyntiäni Pariisissa löysin siskoni kirjahyllystä Satu Waltarin Kahvila Mabillonin . Luen vieläkin kerran vuodessa sen ironisen kuvauksen Pariisin latinalaiskortteleiden sekalaisten taiteilijoiden ja runoilijoiden elämästä. Teinipojassa herännyt ihastus sekä kirjaan että Pariisiin on osoittautunut kestäväksi rakkaudeksi.

Ensimmäisen ulkomaanmatkani varsinainen kohde oli tosin Barcelona, mutta skooterin hajoaminen ja rahojen loppuminen heitti minut kaverini kanssa Bois de Boulognen leirintäalueelle. Oli vuosi 1961. Telttaolosuhteet eivät olleet otolliset taiteen tekemiselle. Syntyi vain kaksi isohkoa tussilaveerausta. Missähän lienevät?

Toinen matka oli jo ihka oikea opinto- ja työskentelymatka: croquis-istuntoja ‘akatemioissa' ja kollaaseja kurjassa hotellihuoneessa. Kollaasien materiaalit, siniset Caporal-askit, metroliput ja puiden lehdet, poimin kaduilta. Mikään ei siitä olekaan muuttunut. Mitä nyt välillä valokuvia.

Neljänkymmenen vuoden unelmien jälkeen vaimoni, minulle Pariisiakin tärkeämpi, lähti mukaan seikkailuun, jonka tuloksena meillä on pieni ullakkohuone Pariisin sydämessä. Se merkitsi vain töiden lisääntymistä. Muutoin edelleen ‘vaeltelen kaupungissa tutkien sitä kuin rakastettuni vartaloa' lainatakseni Chagallin elämäkerturia. Rakastettuni hiuskiehkuroita ovat kaduilta, kirpputoreilta ja brocanteista tekemäni löydöt. Muistoja olen liimaillut pieniin töihin kuin teinipoika ainakin päiväkirjaansa.

Vaikka en ole kovin kärkäs esittelemään tekemisiäni, voitti sekin halu eräänä päivänä. Halusin tietysti esittelypaikankin tangeeraavan Pariisia. Galleristina Krista täytti ehdot. Ensimmäisen kerran olen nahnyt hänet koulutyttönä Huvilakadun rasvankäryisessä kuppilassa, mutta sittemmin usein erilaisissa Pariisi-yhteyksissä. Olen jakanut hänen ja Maaru Wirkkalan kanssa myös maailman huonoimman pizzan Pariisissa.

Näyttelylle piti löytää myös nimi. Pitkään luulin sen ratkenneen nähtyäni ranskalaisen elokuvaohjaajan Agnès Vardan dokumentin Les Glaneurs et la glaneuse . Se kertoi erilaisista kierrättäjistä, ja sitä piti koossa ranskalaisen – tietysti – maalarin Jean-François Millet'n (1814 – 1875) Tähkänpoimijat -teokseen liittyvä tarina. Tähkänpoimijat ja Millet'n toinen teos Iltakellot ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani. Niiden jäljennöksiä oli monissakin tuntemissani kodeissa. Ja kas kummaa! Kahdessakin näyttelyn teoksessa on suoria lainoja Millet'n Iltakelloista. Ilmoittaudun siis tähkänpoimijaksi, keräilijäksi, ja enemmänkin. Vaikka Millet luokitellaan realistiksi, on hänen töissään paatosta ja sentimentaalisuutta vaikka muille jakaa. Ehkä olen saanut osani minäkin. Ainakaan yksikään käyttämäni elementti ei ole vailla tunnesidettä. Niistä on ollut etsimisen vaivaa, niihin liittyy pitkä tarina tai nostalginen side, mutta ne tiedän vain minä. Ja niiden kertominen vaatisi paksun teoksen. Mutta…

Tähkänpoimijat tuntui sittenkin liian maalaiselta. Kaupunkihan minua ensisijaisesti kiinnostaa ja keräilemäni asiatkin ovat kaupungin merkkejä, jätöksinä. Jopa työskentelytapaani kuvaavampi on sittenkin ranskankielen verbi flâner. Tällä kertaa lainaan Baudelairea: “ Flaneeraaminen, tuo mielikuvituksella siunattujen henkien rakas harrastus” . Uskaltaisinpa jopa sanoa, että samoin flaneeraan taiteen ilmaisukeinojen parissa! Ehk'ei hirveän kekseliästä, mutta siitä siis kehittämään nimeä!

Varmuuden vuoksi sanon ja kaikesta huolimatta toivon teosten toimivan ihan yleiselläkin tasolla. Katsojalta ei vaadita Pariisin pitkää oppimäärää. Toivonpa vielä, että teoksista välittyisi edes hitunen siitä lähes taivaallisesta ilosta, jota Pariisissa liikkuessani tunnen. Ehkä pieni koululainen tiesi mitä sanoi, kun eräänä vuonna kirjoitti koululaisten Kevätpörriäisessä: “ Kun ihminen kuolee han pääsee Pariisiin .”

Ismo Kajander

www.kajander.net